16. marraskuuta 2017

Viranhaltijat realiteettien edessä Pyhäjoella.




Kirjoittelin pari vuotta sitten, kuinka Pyhäjoen viranhaltijat ovat tuulivoimayhtiöiden vyörytyksessä alkaneet hapuilla hätäjarrua.

Pyhäjoen teknisen johtajan lisäksi päätään puistelevat nyt myös kunnanjohtaja ja ympäristösihteeri.

Kunnanjohtaja Matti Soronen kokee Pyhäjoen olevan energiapoliittista siirtomaa-aluetta (Raahen Seutu 15.07.2017). "Tuulivoiman ulkomainen omistus on ollut minulle henkilökohtainen surun aihe." Soronen toteaa miettineensä, olisiko tuulivoimayhtiöiltä pitänyt vaatia toimintaa paikkakunnalla. "Nyt paikallisuus jää ohueksi. Wpd Mäkikangas ei ole Pyhäjoella vaan pääkaupunkiseudulla. Wpd Mäkikankaan syöttötariffi tilitetään Saksaan, missä sen kotipaikka on." Mäkikankaan lisäksi on Wpd:lle juuri kaavoitettu 33 rakennuspaikkaa lisää Pyhäjoen Karhunevankankaalta.

"Näitä asioita pitäisi miettiä etukäteen. Kolonialismi on nurja ajatus. Hyötyjä noukitaan. Päätökset on tehty eduskunnassa ja vastuu on siellä", kunnanjohtaja puolustautuu.

"Tietyllä tavalla on koko ajan kylmä rinki selän takana, koska ympäristöluvan puuttuessa ei ole selkeitä konsteja eikä mandaattia puuttua tuulivoimayhtiön ja alueen asukkaiden välillä kärjistyneisiin tilanteisiin", sanoo Pyhäjoen ympäristösihteeri Vesa Ojanperä (Kaleva 29.04.2017). "Tämä on tuntunut koko ajan vähän ristiriitaiselta. Ympäristölupa on ainoa keino määrätä tuulivoimayhtiöille toimintaan liittyviä asioita, mm. seurantavelvoitteita. Ympäristövaikutusten arviointi, kaava tai rakennuslupa eivät sitä mahdollista."   

Kuka sitten ratkoo naapuruussuhdelain tarkoittamia riitoja? "Sehän on poliisi", Ojanperä sanoo.

Kun Pyhäjoen kunnanvaltuusto halusi syksyllä selonteon siitä, paljonko kuntaan on kaavoitettu tuulivoimaa, kävi ilmi, ettei päätettyjen tuulivoimapuistojen lukua enää tarkkaan muistettukaan (Raahen Seutu 01.09.2017). "Keskustan valtuutettu Olli Mattila, joka suhtautuu tuulivoimaan kriittisesti, oli tutkinut tilannetta. Hänen laskujensa mukaan voimaloita on luvitettu Pyhäjoelle 111 kappaletta. Tähän lisäksi tulevat 19-23 voimalaa, joita aletaan suunnitella Puskakorvenkalliolle."




6. marraskuuta 2017

Kuoren poltto sähköksi ei ole ilmastoteko.




Puunkuorta pidetään meillä mihinkään kelpaamattomana materiaalina.

Uudessa preemiojärjestelmässä sahat voisivat saada tukea energian tuotantoon kuoresta ja purusta. Tuki kannustaisi sahoja rakentamaan omia sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksia, lisäisi purun ja kuoren arvoa ja parantaisi sahojen kannattavuutta. 

Samalla vaikeutuisi kuoren saatavuus muihin käyttökohteisiin. Työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehet eivät ole kuitenkaan selvittäneet, mihin muuhun niitä voi käyttää.

Kun puun kuorta kompostoidaan muutamia vuosia, saadaan kuorihumusta, joka ominaisuuksiltaan vastaa lähes täysin kasvuturvetta. Olavi Isomäki totesi tutkimuksissaan jo 1960 -luvulla, että kauppapuutarhakasvit kasvavat puun kuoressa siinä missä turpeessakin. Englannissa turvesuot alkavat olla loppuunkaivetut ja siellä kuoresta tehty multa on iso bisnes. Britannian hallitus on antanut tavoitteen, että 90% saarivaltion kasvualustoista tulee olla turpeetonta (peat-free).

Suomalaisten oma kasvuturpeen käyttö on globaalisti mitätöntä ja kasvualustojen ilmastovaikutuksia meillä aina vähätellään. Euroopassa ei kuitenkaan ole käyttökelpoisia kasvuturvesoita jäljellä juuri muualla kuin Suomessa ja Baltian maissa (Ruotsissa ja Venäjällä toki on, mutta ne eivät myy turvetta ulos.) Kun Vironkin suot alkavat olla kiitettävässä määrin suojellut, kohdistuu koko Euroopan, arabimaiden ja vielä Kiinankin jatkuvasti kasvava kasvualustojen kysyntä pelkästään Länsi-Suomessa esiintyville kohosoille. Tämä on hiljainen trendi, jonka vakavuutta harva luonnonsuojelijakaan ymmärtää.

Kun kasvuturve tarvitsee syntyäkseen tietynlaisen ilmaston, ojittamattoman suoaltaan ja satoja, jopa tuhatkin vuotta aikaa, kuorihumus saadaan valmiiksi tuotteeksi missä tahansa kompostikentällä muutamassa vuodessa. Jos tuki ohjattaisiin polttamisen sijaan tuotekehitykseen, löytyisi sahojen arvottomista kuorikasoista korvaava tuote varmasti myös kuiviketurpeelle. Turpeen käyttö eläinten kuivikkeena on suomalaisen "kestävän" ja "puhtaan" maatalouden häpeätahra. Sen rahtaus erityisesti Etelä-Suomen talleille ylläpitää energiaturpeen tuotannon kannattavuutta ja sitä kautta globaalia ilmasto-ongelmaa.

On kyseenalaista tarvitseeko kuoren jalostaminen edes valtion tukea. Ainakin UPM tekee kuorihumusta jo nyt ja Kekkiläkin kaikessa hiljaisuudessa. Teimme aiheesta alla olevan lyhyen videon muutama vuosi sitten. Esteenä taitaa olla lähinnä virkamiesten luutuneet asenteet. Temmissä pitäisi suorittaa luova tuho, missä kaikki nämä kekkosenaikaiset ajatusmallit siivottaisiin ulos.


Isomäki, O: Kuorihumus. Lupaava ennen öljykriisiä. - Puumies-lehti 2003:10.
                    Kuorihumuksen käyttö ja valmistus. - Puutarha-lehti 1968:3.
                    Kuorihumuksella kasvukokeita. - Puutarha-lehti 1968:4.


https://www.youtube.com/watch?v=ao1gkXBAyMc





5. marraskuuta 2017

"Hänen muistiinpanoissaan toistuvat noiden vuorien ja kallioiden nimet."



Jaakko Sarvela. (Kuva: Suominen 1998.)


Ennen vanhaan kasvitieteilijät olivat vanhoja paappoja.

Usein kansakoulunopettajan tai muun virkansa ohessa he olivat kartuttaneet tarkan tietämyksen kotiseutunsa kasvistosta. Kun oppilaat vuosikymmenien ajan toivat heille nähtäväksi keräämiään kasveja, oli heillä tieto jokaisen lähiseudun rehevän mäensyrjän harvinaisuuksista. Pitäjäänsä he tutkivat laidasta laitaan hehtaarin ruudun tarkkuudella ja kirjasivat kaikki havaitsemansa lajit ylös. Ei heidän kasvitietojaan useinkaan missään julkaistu, eihän niille siihen aikaan edes ollut mitään varsinaista käyttöä.

Tänä päivänä konsultti hämmentyy vanhojen paappojen muistiinpanojen tarkkuudesta, huolellisuudesta ja luotettavuudesta. Alfred Varkki Kauhajoella, Lauri Korpi Jalasjärvellä, Aarre Äystö Jurvassa, Jaakko Sarvela Ilmajoella... Monet hienot luontokohteet ovat alunperin heidän löytämiään.

Jaakko Sarvela (1914-1996) muistetaan Ilmajoella lähinnä Ilkan sukukirjan kirjoittajana. Hän oli myös botanisti ja julkaisi jo 1930 -luvulla tietoja Ilmajoen kasvistosta. "Sarvela oli kotiseutunsa mäkien kasviston todellinen selvittäjä. Hän kolusi niitä jo nuoruudessaan ja palasi niille vielä ikämiehenäkin. Hänen muistiinpanoissaan toistuvat noiden vuorien ja kallioiden nimet, rinteiden lähteiköt ja juurien luomat, rehevät korvet ja lettomaiset nevat", kirjoittaa Juha Suominen.

Noiden vuorien ja kallioiden nimet toistuvat nyt tuulivoimasijoittajien suunnitelmissa ja Ilmajoen kunnan kaavaselostuksissa. Jaakko Sarvelan havainnoille ja muistiinpanoille olisi Ilmajoella yhtäkkiä käyttöä, jos joku viitsisi tutkia niitä. Missä mahtaa olla esimerkiksi "Oksivuoren lehto", josta on kirjattu ylös taikinamarja, lehtokuusama, kurjenkello ja sormisara? Entä kasvaako "Tervahaminalla" vielä hyvin harvinaista pikkutervakkoa, jonka Sarvela bongasi sieltä jo 1930 - luvulla? 


Alajärven Louhukankaalla kasvaa vaaleasaraa.

Mutta vanhoja paappoja ei tarvita enää.



Heidän tilallaan on nyt koko liuta nuoria naisia. Heille maksetaan siitä, että he tekevät saman työn mutta sopivan... tai sanotaanko riittävän huonosti.

Alajärven Louhukangas on lohduttoman näköistä seutua. Alajärveltä päin tultaessa on ensin Halla-aho, sen jälkeen Nälkämäki ja lopulta ennen Kyyjärven rajaa Kuolema. "Etelä-Pohjanmaan järvettömiä ja mäettömiä, karuja ja soisia, usein lähes asumattomia takamaita" kuvailee Juha Suominen, Etelä-Pohjanmaan kasviston tutkija. "Moiseen alakulon maisemaan joutuu vain, kun on eksynyt tai on siirryttävä jostakin järkevämmästä paikasta johonkin toiseen." 

Mutta paapat tiesivät, että Alajärvellä Louhun seudulla on kallioperässä kalkkia. He huomasivat sen jo rehevyyttä ilmaisevista paikannimistä tai viimeistään siitä, että täällä kasvaa joka puolella siniheinää.

Nykyään konsultti ei siniheinää edes mainitse. Ehkä hän ei edes huomaa, ehkä ei edes tunnista sitä. Hän ei tiedä, mitä siniheinä ilmentää, mikä on sen historia, miksi se kasvaa täällä. Hän ei ota selvää, ei tutki vanhoja pitäjänhistoriikkeja eikä suonviljelysyhdistyksen tutkimuksia. "Ei meiltä ole sellaista tilattu. Valitettavasti emme voi käyttää siihen aikaa."

Tämän päivän työjälki, epätarkkuus, vetelyys, paikallistuntemuksen, intohimon ja ammattitaidon puute hämmentäisi vanhaa kansakoulunopettajaa. Komean kaarlenvaltikan kasvupaikat olivat paapoilla aina visusti tiedossa. Mutta Louhukankaalla konsultti ei löydä tätä kasvia, vaikka se kasvaa yhden tuulivoimalan rakennuspaikan vieressä. Ei huomaa myöskään uhanlaista vaaleasaraa, jota kasvaa aaritolkulla toisen rakennuspaikan alapuolella. Kun ei pistä silmään silmälläpidettävä hentosarakaan valtavasta lähteiköstä Louhukankaan rinteestä kolmannen rakennuspaikan kupeesta, kuinka sitten viheliäinen rimpivihvilä, onneton konnanlieko tai mitätön liereäsarakaan uuden tielinjauksen kohdasta. Puhumattakaan harvinaisesta juolukkapajusta uuden sähkölinjauksen alta.


Louhukankaan lähteikkö.

Louhukankaan tuulivoimakaava sai lainvoiman kesäkuussa korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Sekä asialla olleet konsultit että heitä valvoneet viranomaiset olivat naisia. Epätarkkuus, vetelyys ja paikallistuntemuksen puute onnistui hämäämään ympäristöhallinnon ja läpäisi lopulta koko oikeusjärjestelmän. Vanhoilta kansakoulunopettajilta ei kasvitietoja kyselty. 

Virkatehtävien läpikotainen naisistuminen ei ole hyvä asia.  Paapoilla oli kova maastokunto ja julmettu lajintuntemus, risuparroilla oli rohkeutta lyödä luonnon puolesta nyrkkiä pöytään. Molempia tarvittaisiin ympäristöhallinnossa vielä tänäkin päivänä.


Lähteet :

Sarvela, J. 1937: Kasvistollisia tietoja Ilmajoelta ja Kurikasta. - Memoranda Soc. Fauna Flora Fennica 12: 65-74.

Jaakko Sarvelan kenttäkortti Ilmajoen Oksivuorelta

Suominen, J. 1998: Jaakko Sarvela Etelä-Pohjanmaan kasviston tutkijana. – Lutukka 14(4):119–126.

Onttonen, N. ja Sundström, L. 2014: Louhun tuulivoimapuiston luontoselvitys. - Ramboll.



Muokattu klo 23.30 ja klo 02.30.