8. maaliskuuta 2018

Hauska on metsässä samoilla.





Pentti Linkola kertoo usein haastatteluissa, kuinka luonnossaolo tuottaa hänelle nykyään enemmän surua kuin iloa. Vannoutuneen luonnonystävän suusta kuultuna tämä on outoa ja suorastaan virallisen narratiivin vastaista. Tutkimustenhan mukaan jo lyhyen luontoretken pitäisi alentaa samoilijan stressiä ja verenpainetta ja lisätä hyvää oloa. Metsän kuuluisi tällä tavoin tuottaa hänelle ekosysteemipalvelua

Brittilehdissä kirjoitetaan jatkuvasti pohjoismaalaisten ykkössijoista onnellisuusmittauksissa. Siellä eräs lukija kiteytti asian näin : suomalaisten onnellisuus ei johdu hyvinvointiyhteiskunnasta vaan siitä, että heillä on vielä metsää ympärillään.

Nettikommenteista käy epäsuoraan ilmi myös onnellisuutemme laajamittainen seuraus. "En viihtynyt Suomessa, koska metsä siellä oli yksitoikkoista, maisema monotonista". Britit ovat oikeassa. Hyvinvointimme varjopuolen löytää menemällä metsään. Siis aivan mihin tahansa metsään. Kärkisijamme rankingeissa on perustunut perhemetsätalouteen, tähän armottomaan, brutaaliin, sukupolvelta toiselle siirtyvään luonnonhävitysvimmaan, jonka mahdollistaa välinpitämättömyys alkuperäisluontoa kohtaan ja ikiaikainen, vaiettu, perisuomalainen metsäviha. Olen hiihdellyt läpi kymmenien tuhansien hehtaarien laajuisia yhteismetsiä, joissa ei ole jätetty aarinkaan verran luonnontilaista vanhaa puustoa, ei säilytetty metriäkään puroa vapaana virtana, ei varjeltu neliösenttiäkään suota ojituksilta. Ja koko maa näyttää samalta, aivan kuin täällä olisi vain yksi metsänomistaja.

Pohjois-Suomen jokirakentamisen sosiaalisen kestävyyden seurannoissa tuli ilmi ympäristön tärvelemisen pysyvä vaikutus kansanluonteeseen. Padottujen jokivarsien asukkaat passivoituivat, heidän keskuudessaan alkoi esiintyä masennusta ja itsetuhoisuutta. Nopean kertaluontoisen toimenpiteen, lohijokien patoamisen, aiheuttama pitkäkestoinen suru ja umpimielisyys näkyy pohjoisen ihmisissä vielä tänä päivänä. Kuinka sitten vaikuttaa mieliimme paljon hitaampi prosessi, metsien hävittäminen ja metsäluonnon vääjäämätön köyhtyminen? Kuinka työstämme tätä Linkolan tarkoittamaa angstia ja maailmantuskaa, jonka vaikkapa tunnin oleskelu suomalaisessa tehotalousmetsämaisemassa aiheuttaa? Tunnistan oireet itsessäni, mutta koskaan en muista asiasta käydyn minkäänlaista keskustelua mediassa enkä oman viiteryhmäni sisällä.

Yleisimmät mielenhallinnan keinot lienevät tässä tapauksessa : välttele tai pakene.

Pakenijat pakenevat höyhensaarille, siis johonkin ulkosaaristoon, Färsaarille tai tunturiin, mahdollisimman syrjäiseen paikkaan, jossa voi teeskennellä kuin ei ihmistä olisikaan. Etuoikeutetut biologit hakeutuvat näille etäisille asemille, missä sitten muka ovat jotakin rengastavinaan ja tutkivinaan. Todellisuudessa tämän eskapistisen joukon pää ei vain kestä sitä, mitä mantereella ja talousmetsissä tapahtuu. 

Massat pakenevat pitkospuille, kansallispuistoihin ja muihin ihmiselle varattuihin ei-toiminnallisiin metsämuseoihin. Koko loppuelämänsä voi helposti viettää pelkästään näissä hienoissa metsäkulisseissa retkeillen. Vielä 2000 -luvulla, kun metsäkeskuksilla oli käytössään suuret määrät
metsäluonnonhoitorahoja, suurin osa niistä ei mennytkään metsäluonnon hoitoon vaan reittien, pitkosten ja lintutornien rakentamiseen. Yhteiskunnan tahtotila on saada viimeisetkin satunnaiset samoilijat pois talousmetsistä ohjatun ulkoilun piiriin ja luontopoluille, pois todistamasta, minkälaisia käytäntöjä reittien ulkopuolella harjoitetaan. 

Välttely psykologisena selviytymiskeinona ilmenee ihmisten elinpiirien supistumisena. Herkimmät siirtyvät kokonaan kaupallisiin tiloihin, kuluttamiseen, viihteeseen. Tähän ryhmään uhkaan aika ajoin itsekin vajota. Paetaan Paris Hiltonin maailmaan, käydään samoilemassa enää lähinnä Prismassa.

Koska suurin osa metsistä on nykyään kulkukelvottomia, sinne ei mennä, ellei ole aivan pakko. Kun metsissä ei ole enää ihmisen hajua, niissä viihtyvät sudet, ilvekset ja villisiat. Metsänarvioijat, jotka ennen tekivät työtään metsässä, istuvat nyt sisätiloissa tutkimassa laserkeilausaineistojaan. Metsästäjät istuvat autoissaan seuraamassa näytöltä koiran kulkua. Olen kerran elämässäni törmännyt metsässä samoilumetsästäjään. Tämä tapahtui Suomussalmella vuonna 1999. Marjastajatkin pysyttelevät metsäteiden varsilla lähellä autojaan. Jos kauemmas yrittävät, on heti vastassa joku äestys, laikutus, allas, oja, ura tai muu vesitalouden järjestely, joksi uudisojitusta nykyään kutsutaan.

Aura Koivisto kirjoittaa romaanissaan Metsäretkiä (1992):


" Kukaan ei ole tullut minua metsässä vastaan pelkkänä kulkijana. Metsässä liikutaan vain jotakin hakemassa, luonto on vain materiaalista hyödyntämistä varten. Mennään keräämään, metsästämään, laittamaan verkot tai katiskat, mukana on korit ja ämpärit, aseet tai kamerat. En minäkään osaa olla pelkkä kulkija. En täällä, missä metsäautotiet puhkaisevat joka lohkon, missä talouskuusikkoa riittää viiden, kymmen minuutin askeltamiseen - sitten tulee läpipääsemätön tikkutaimikko tai aukko. Ei noissa metsänraasteissa siedä olla muuten, pitää tuijottaa johonkin pieneen suppiloon, katiskaan, marjamättääseen tai tähtäimeen. "


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti